Täydellisyys on aina yhden askeleen päässä

En osaa edes kuvitella, millaista on elää peruskoulu läpi nykyajan maailmanmenossa. Siitä asti, kun saat puhelimen ensimmäistä kertaa elämässä käteen ja avaat ensimmäisen kerran minkä tahansa sosiaalisen median alustan, niin saat jo osviittaa siitä, mitä yhteiskunta sinulta naisena/tyttönä odottaa. Miltä pitäis näyttää, miten pitäis pukeutua, mikä tuote pitäis vielä hankkia, että olis “täydellinen”.

“Olet ihana juuri tuollaisena, mutta oletko jo kokeillut tuotetta X?”

Jotain kertoo sekin, että kännykän etukameran avatessa siinä on automaattisesti päällä joku megakaunistava filtteri, jonka ansiosta iho näyttää lasisen sileältä. Tai se, että Instagramin storyissa “natural beauty” -tyyliset filtteritkin pullistavat huulia, suurentavat silmiä, photoshoppaavat ihoa ja lista voisi jatkua loputtomiin.

Katsoin just yks päivä dokkarin, jossa kerrottiin, että nykyään nuoret naiset pyytävät plastiikkakirurgeiltaan samanlaista lopputulosta, kuin miltä he näyttävät muokatuissa somekuvissaan.

Tämä paljon haviteltu “täydellisyys” on aina vain yhden klikkauksen päässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Puuttuu enää se yksi tuote, yksi kauneusoperaatio tai yksi kaunistava filtteri. Luvataan (ainakin omassa päässä itselle), että sen jälkeen kaikki on täydellistä, kauneus on saavutettu ja itsetunto on pysyvästi koholla. Ja vitut!

Muistan itse langenneeni tuohon ajatusansaan liian monta kertaa. En mä ole vieläkään siitä ajatusansasta selvinnyt, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää taustasyitä ja pääsemään asiassa ns. niskan päälle. En mä aio antaa sille pirulle periksi. Tähän mennessä rahaa on palanut aivan liikaa täydellisyyden tavoitteluun. Eikä siitä oo jäänyt käteen juuri mitään. Olisin varmaan jo ostanut auton sillä rahalla, mitä olen käyttänyt “kauneuden aallonharjalla pysymiseen”.

Konkreettisena esimerkkinä voin kertoa vaikka sen, että kun tuossa muutamia vuosia takaperin “kaikilla” naisilla oli ripsienpidennykset. Ajattelin silloin, että miten voin olla edes ns. samalla lähtöviivalla, jos mulla ei ole sellaisia. Että eihän tuo oo millään tavalla reilu lähtöasetelma (miten surullista, tiedän!). Joten pitihän munkin sitten ne ripsienpidennykset hankkia. Ajattelin, että ehkä sen jälkeen oon vihdoin tyytyväinen.

Jaksoin niitä vuoden jatkuvassa käytössä ja siinä kohtaa noin 800 euroa köyhempänä lähtötilanteeseen nähden totesin, että hmm — pitikö tässä nyt olla jotenkin parempi itsetunto, kun olin vihdoinkin samalla lähtöviivalla muiden kanssa? No ei ollut – missään kohtaa. Sen sijaan ripsienpidennysten täyteiselle peilikuvalle sokaistuin jo parin päivän käytön jälkeen. Mietin jatkuvasti, että jos ottaisikin enemmän pituutta ja kaarevuutta seuraavalla huoltokerralla? Mikään kun ei enää riittänyt.

Vaikka en olekaan koskaan ollut missään kirurgisessa kauneusoperaatiossa, niin osaan jotenkin liian hyvin kuvitella, että tuo sama ajatusvinouma ja omalle peilikuvalle sokaistuminen käy, kun lähtee plastiikkakirurgian tielle ensimmäistä kertaa. Ensin otetaan ne maltilliset silarit ja pikkuhiljaa alkaa ajatus kytemään, että eihän nämä nyt riitä mihinkään. Liian valjua. Otetaan lisää. Ensimmäinen injektio huuliin ja parin viikon jälkeen tuntuu, kuin ne huulet olis olleet aina. Ei riitä. Otetaan paksummat ensi kerralla!

En nyt puhu muiden naisten puolesta, mutta omalla kohdallani olen ihan satavarma, että noin itselleni ainakin kävisi. En mä halua lähteä sille tielle. Jos tähän jotain ratkaisua pitäisi keksiä, niin se olisi varmaan parempi pistää somet tauolle ja lakata seuraamasta ihmisiä, joista itselle tulee riittämätön olo. Jos ei vibat sovi omiin, niin pitäisi olla vaan, että bye Felicia, you do you.

Faktahan on se, että somevirta syöttää koko ajan lisää sitä, mitä somesta katsot, minkä parissa aikaa vietät ja minne klikkauksesi säästät. Joten ei enää riitä, että siivoaa huolellisesti pois seurattavista ne täydelliset ihmiset, vaan sen tyylisille jutuille ei kannata antaa toista silmäystä muuallakaan somessa.

Mä en rehellisesti sanottuna edes tiennyt noin vuosi sitten, mitä on sibeliusrypyt tai mitä tarkoittaa hip dips, ja minkä takia niistä pitäisi päästä eroon. Vähintään kerran kuussa opin uuden asian ihmiskehossa, joka on yhtäkkiä mukamas ongelma, josta pitää pyrkiä eroon tai vähintäänkin saada ko. asia piiloon kosmeettisin keinoin. Mitä ihmettä? Missä kohtaa me on vieraannuttu esimerkiksi naururypyistä silmäkulmissa niin paljon, että niitä käydään silottelemassa jo ennen kolmenkympin kriisiä? Missä on menty vikaan, kun enää ei saisi edes kulmat kurtistua, kun tehdään kulmienkurtistusilme, vaan otsan pitäisi pysyä täysin sileänä ilmeestä riippumatta?

Disclaimer tähän väliin: ei toisten kauneusoperaatiot ole itseltä pois, eikä niissä mitään vikaa olekaan, jos niitä lähtee toteuttamaan ihan puhtaasti omasta halusta!

Missä kohtaa elämisen jäljistä tuli paha asia? Halutaanko me kaikki tosiaan näyttää samalta, toistemme kopioilta? Tehdä inhimillisistä asioista salattuja (kuten vaikka raskausarvista, hämähäkkiluomista, selluliitista), jotta niitä voi sitten kauhistella yksin kylppärissä kyynelehtien, kun olisi saatavilla sekin todellisuus, että lakattais tuuttaamasta muokattuja kuvia someen ja oltaisi ihan vaan omia, epätäydellisiä ja keskeneräisiä itsejämme.

Musta on äärimmäisen surullista, että me kaikki ollaan jo niin tottuneita siloteltuihin ja filtterillisiin kuviin somessa, että satunnaiset reality check -kuvat siellä somevirrassa tuntuu jotenkin todella herätteleviltä ja “rohkeilta”. Rohkeilta, miten helvetissä? Se on vaan totuus, eihän totuuden näyttämisessä pitäisi olla mitään rohkeaa. Mutta nykyään se jos joku on rohkeaa.