Se klisee, mikä on ärsyttävä myöntää todeksi

“Rakkaus löytyy, kun lakkaat jahtaamasta sitä.”

“Löydät kyllä jonkun juuri silloin, kun sitä vähiten odotat.”

Varmaan kaikki meistä on kuullut nuo kliseet liian monta kertaa elämänsä aikana.

Jos olisin saanut euron aina kun jossain tuli noi sanat vastaan… Ugh. Ja aina kerta kerralta raivostuin ja kuolin sisältä vähän enemmän. Koska NIIN VARMAAN. Mutta niin. Niinhän siinä kävi. Ärsyttää myöntää, että ne sanat piti sittenkin kutinsa, koska oon välillä vähän vastarannan kiiski perinteisten ilmiöiden suhteen.

Olin vuoden 2016 tienoilla jo aika kyllästynyt miehiin. Kyynistynyt aiempien kokemusten pohjalta. Olinhan silloin jo 25-vuotias, eikö siinä kohtaa ollutkaan hyvä heittää hanskoja tiskiin?

Päätin, että fuck it, ehkä elämässä voi olla muutakin, kuin epätoivoinen kumppanin jahtaaminen ja itsensä muovaaminen siihen muottiin, mitä oletti miesten odottavan. Mulle vähän niin kuin riitti itseni pienentäminen ja itseni käyttäminen muovailuvahana. Olihan mullakin tarpeet ja omat toiveet, miksi luopuisin niistä ja olisin ollut pelkkänä heittopussina muiden vietävänä.

Viisaita sanoja.

Aloitin vuoden 2016 lopussa personal trainer -koulutuksen ja se toi niin paljon uutta, mielenkiintoista sisältöä ja tavoitteita elämään, että oikeasti vähän unohdin miehet siinä kohtaa elämää. Aloin vaan keskittyä itseeni ja oman osaamisen kehittämiseen. Mulla oli visio ja halusin vaan keskittyä siihen. Vaikka personal trainer -ura ei lopulta ollutkaan mun juttu, niin se oli mielettömän hieno ajanjakso mun elämästä. Ja sain konkreettisesti ainakin huomata, että kyllä mä pystyn ja osaan, jos vaan haluan.

Muistan painaneeni tuon koulutuksen ohessa pitkää päivää muissa duuneissa ja kaikki vähäinen vapaa-aika meni aika lailla omien treenien parissa ja liikunta-alaa opiskellessa. Lähdin joka ilta salilta ihan fiiliksissä kotiin, popitin kuulokkeet korvilla fiilistelymusaa kotimatkalla ja mietin, että onpas hieno elämä. Huippua kokea tää kaikki. Sain huikeat kiksit jopa siitä, että mua odotti kahvi kotona. Nautin pienistä asioista. Ja koska keskityin sinä vuonna itseeni ihan kympillä, aloin alitajuisesti tietenkin huomaamaan ympärillä asioita ja ihmisiä, jotka sopi mun ajatusmaailmaan ja toi mulle inspiraatiota tavalla tai toisella.

Kun mä keskityin omaan elämääni ja aloin löytää sieltä niitä pieniäkin asioita, mistä olin fiiliksissä ja kiitollinen, niin tajusin, että kai silläkin on piru vie väliä, miten huolehtii itsestään ja kuinka kivaa on olla omassa seurassa. Me kuitenkin synnytään ja kuollaan ihan yksin, niin kai se on hyvä opetella viihtymään omassa seurassa ihan aidosti ennen kuin voi ensinnäkään olla edes oma itsensä jonkun toisen seurassa.

Vietin vuonna 2017 paljon aikaa Twitterissä. Tutustuin siellä sattumalta moniin hyviin tyyppeihin, joita kohtasin useampia lopulta livenäkin. Seurasin Twitterissä ihmisiä ihan avoimella mielenkiinnolla ja lopulta sinne vaan tuli luotua sellainen hyvän mielen kupla, jossa jokainen tyyppi jollain tapaa oli vaan ihan huippu seurattava.

Kesän lopulla 2017 aloin ihan sattumalta törmäämään useammin Tommin twiitteihin ja mietin vaan siinä uutisvirtaa selaillessa aina, että onpas hauskan oloinen tyyppi. Kommentoitiin juttuja puolin ja toisin ja jossain kohtaa kesän lopulla tää seuraaminen ulottui sit myös Instagramiin asti.

Sen kesän lopussa myös tajusin, että mun sydän jätti aina lyönnin välistä, kun näin, että Tommi oli tykännyt mun twiistä tai vastannut siihen jotain. Iik, ihanaa, tosin en siinäkään vaiheessa vielä suunnitellut meidän tulevia häitä mielessäni (niin kuin joskus aiemmin tapasin tehdä suunnilleen sen jälkeen, kun joku sattui moikkaamaan mua), koska olin jotenkin niin fiiliksissä mun omasta tilanteesta ja olin myös suoraan sanottuna aika kiireinen silloin. Mutta piristihän sellainen spontaani hymy aina päivää jossain ruuhkabussissa twiittejä selaillessa.

Sitten tuli syyskuu ja tajusin yhtäkkiä, että aloin suunnitella ihan typerien tekosyiden varjolla, miten saisin liu’utettua itseni Tommin yksityisviestiboksiin. Siinä kohtaa kyllä jo vahingossa ajattelin mielessäni, että aion keplotella itseni lähempään tuttavuuteen hänen kanssa sen vuoden loppuun mennessä.

No en mä sit lopulta jaksanut odotella kuin ekat pari viikkoa siitä syyskuusta, ennen kuin vaan päätin antaa mennä ja kirjoitin sen typerän yksityisviestin. Tiedätte varmaan tunteen, kun lähetätte jonkun viestin, painatte “lähetä” ja saman tien haluat juosta kirkuen pois huoneesta piiloon ja paeta. Ja sitten sun tekee mieli vaan välillä kurkkia kämmenten välistä, että joko on tullut vastaus, or should I kill myself already.

Hei, kannatti lähettää se random viesti, koska tulihan se vastaus sieltä. Viesti, joka ei millään tavalla edes ollut sellainen, että siitä olis realistisesti saanut järkevää keskustelua alulle, mutta jollain ihmeen kaupalla siitä keskustelu lähtikin uusille urille. Ja ei se sit enää loppunut.

Vaikka vahingossa olinkin vähän pihkassa Tommiin jo ennen mitään IRL-tapaamista, niin joku asia oli selvästi toisin kuin ennen. Ehkä juuri se, etten tavallaan luonut mitään suurempia odotuksia mielessäni, koska mulla oli silloin useampi rauta tulessa omassa elämässä. Tiesin, ettei maailma kaadu, vaikka se juttu ei olisi toiminutkaan. Mulla oli siinä kohtaa jo sellainen ns. rauha sisällä itteni kanssa ja revin tosiaan suunnatonta iloa jo mun päivittäisestä kahvikupistakin. Olin täysin fine sen ajatuksen kanssa, että saatan olla vielä 80-vuotiaana yksin. 😀

Silloin aiemmin, kun vielä halusin mukautua muiden toiveisiin ja odotuksiin ja olin lievästi sanottuna epätoivoinen löytääkseni jonkun (tai suoraan sanottuna kelvatakseni jollekin), niin ehkä siksi vedinkin niitä sammakoita puoleeni. En mä silloin vielä osannut sanoittaa, mitä mä oikeasti kaipaan parisuhteelta ja mitä piirteitä mä itse arvostan toisessa.

Kun osasin viimein luopua siitä taakasta harteilla ja ihan vaan suhtautua elämiseen uteliaasti ilman paineita, niin aloin huomaamaan niitä mahdollisuuksia ihan yllättävissäkin paikoissa. Kuten nyt vaikka siellä Twitterissä, joka ei noin lähtökohtaisesti ole kovin romanttinen tai deittailuun soveltuva somekanava. Elämä jaksaa aina yllättää!

Ja nyt kolme vuotta myöhemmin, täs sitä ollaan. Vuoden päästä häät. Löysin vahingossa ihmisen, jonka seurassa musta tuntuu, että oon kotona. <3