Kun päässä on vaan raakileita

Mun blogin artikkelijulkaisujen aktiivisuus on näköjään konkreettinen esimerkki siitä, kun ei vaan millään tasolla riitä itselleen. Tämä näkyy siten, että saan tehtyä postauksia hyvällä lykyllä pari kertaa vuodessa. Koska mikä järki on kirjoittaa, jos jokainen postaus ei ole vähintäänkin Nobelin palkinnon arvoinen? Voi huokaus.

Jospa blogin kirjoittamisen voisi ottaa vaan harrastusmielessä, eikä tehdä tästä päässä mitään isoa möykkyä murehtien, että jokaista tekstiä on ruotimassa jotkut ammattilaiskriitikot. Tai mitä sitten vaikka olisikin? Mulle kirjoittaminen on aina ollut terapeuttista, miksi aina lopulta luovun siitä kuitenkin?

Oon kirjoittanut varhaisteininä erittäin mielikuvituksellisia novelleja “pöytälaatikkoon” ja kirjoitinpa joskus parikymppisenä suutuspäissäni kunnon elämäkerrankin koneelle. Sitä oli muuten hauska lukea jälkikäteen rauhallisemmalla fiiliksellä, vaikka kyllä se oli muuten aika selkiyttäväkin kokemus. Harvoin sitä tulee muuten vaan lämpimikseen mietittyä, että miten sitä onkaan päädytty just tähän pisteeseen elämässä ja millaisten kokemusten ja vastoinkäymisten kautta. Entä miksi niihin vastoinkäymisiin on aikanaan jouduttu ja mitä niistä olis voinut oppia?

Mulla pyörii päässä joka päivä hirveät sisäiset paatokset joka aiheesta esimerkiksi omia aamutoimia tehdessä. Siis puhun nyt kunnon mic drop -tyylisistä paasauksista! Mutta koska en kirjoita niitä mihinkään ylös, niin ne muuttuu lopulta vaan ihmeelliseksi ajatusliejuksi, joka patoutuu mun sisälle ja ne tärkeimmät pointit ajatuksista unohtuu. Jos en saa puettua ajatuksia äkkiä ylös kirjoittamalla, huomaan myöhemmin pyöritteleväni samoja ajatusdilemmoja päässä uudestaan ja uudestaan ilman ainuttakaan lopputulosta. Mun aivoissa on vähän kuin sellainen playlist, mikä radiokanavilla on hittibiisien osalta. Mun aivoissa se playlist on vaan ajatusten muodossa. Siellä päässä mä niitä pyörittelen eri kantilta joka päivä repeatilla. Edellisen ajatuksen päätyttyä muistaa jo, mikä “biisi” tulikaan seuraavaks.

Ajatusten jäsentely konkreettisesti kirjoittamalla vois auttaa siihenkin, että osaisi kenties argumentoida ajatuksiaan paremmin oikean elämän keskusteluissa. Saisi jotain selkeyttä omiin mielipiteisiin, ettei menis ihan puihin siinä kohtaa, kun pitäis saada joku pointti menemään perille.

Instagramissa tulee joka päivä kymmenittäin vastaan kuvatekstejä, joissa paasataan just niistä aiheista, minkä kanssa oon kipuillut ja niitä lukee vaan koko ajan nyökytellen ja todeten, että vau, enpä olis voinut tuotakaan pukea paremmin sanoiksi.

Sit se somen päätön scrollailu jatkuu ja noista hyvistä kuvateksteistä syntyneitä ajatuksia ei tulekaan vietyä sen syvemmälle tasolle. Arjessa tulee pian taas joku triggeröivä aihe vastaan, ja se aiemmin luettu inspiroiva teksti unohtuu saman tien.

Vähän sama kuin joidenkin affirmaatiolauseiden toistelu ja inspiroivien quoteiden tallentaminen luuriin ilman, että niitä reflektoi omaan elämään tarkemmin ja pohtii, että miksi juuri tämä lause resonoi mulle? Jos näin ei tee, niin kukaan ei hyödy mitään. Aikaa siinä kyllä saa vierähtämään tovin jos toisenkin.