Introvertti, valintamme ei kohdistunut tällä(kään) kertaa sinuun

Puhutaanko hetki työnhausta?

Oli avoinna olevan toimen työnkuvaus mikä hyvänsä, yleensä työpaikkailmoituksessa muistetaan mainita, että hakijan tulee olla ulospäinsuuntautunut, avoin, verkostoitua kuin kala vedessä ja olla energinen tiimipelaaja.

Näin introverttina sitä yleensä miettii, että meh, jos kaikki muut kuvaukset kerran osuu nappiin, niin eipä siinä mitään menetä laittaessaan työhakemusta sisään. Ja monesti se haastattelukutsu sieltä napsahtaakin – työhakemukset eivät ole mulla se osuus, mistä homma kiikastaa. Haastatteluun pääsy on vielä melko helppoa. Kirjallisessa muodossa on helpompaa olla aito oma itsensä, kuin ensikohtaamisessa livenä.

Mutta miten ihmeessä introvertti, joka ei välttämättä halua olla huomion keskipisteenä tai heittää (kiusalliseksi koettua) small talkia, saa mahdollisuuden päästä jatkoon ensimmäisen työhaastatteluosuuden jälkeen?

Puhun nyt vaan omista työnhakukokemuksistani introverttina. Yleensä homma sakkaa nimenomaan siihen haastatteluun.

Se fiilis, kun olet hitaasti lämpenevää sorttia

En osaa esittää mitään energistä autokauppiasroolia, jos se ei ole sitä mitä pohjimmiltani olen. Tietynlaisissa viboissa osaan olla oma itseni lähes välittömästi, mutta vielä tähänkään päivään mennessä en ole kyllä keksinyt, mikä se tekijä on, mikä saa mut ns. rentoutumaan välittömästi joidenkin ihmisten seurassa.

Introverttina oon hidas avautumaan kellekään. Small talkin heitto on mulle kiusallista, koska koen enemmän omaksi jutuksi kahden- tai kolmenkeskiset syvällisemmät keskustelut vs. täyteenahdetut verkostoitumistilaisuudet, paineen alla järjestetyt haastattelut tai muut vastaavat.

Sitten kun on jonkun aikaa saanut seurata tilannetta sivusta ja sopeutettua itsensä joukkoon, niin musta kuoriutuu kyllä lopulta melkeinpä sellainen, jonka toivoisi joskus olevan hiljaa. Mutta se ei tapahdu heti – ei tunnin työhaastattelun sisällä. Tunnin aikahaarukka työhaastattelussa on oikeasti hyvin pieni aika päästä ihmisestä jyvälle.

Haastattelutilanne luo suorituspaineita. Kun keskittyy epätoivoisesti esittämään sosiaalisempaa, kuin mitä on luonnostaan (puhun nyt siis ensitapaamisesta, kun toista ei vielä tunne), sitä tuppaa unohtamaan kaikki tärkeimmät pointit, mitä oli alunperin tarkoitus tuoda esille omista vahvuuksistaan ja aiemmasta työkokemuksestaan.

Miksi introvertille sitten pitäisi joskus antaa mahdollisuus? Miksi työnantajan pitäisi ottaa riski?

Mä olen työntekijänä ihan älyttömän lojaali työnantajaa kohtaan. Jos firmalla on joku kiinnostava yhteinen tavoite ja mä koen, että mun osaamiseen luotetaan antamalla vastuuta, niin mä kannan korteni kekoon samalla effortilla, kuin kyseessä olisi mun oma yritys. Annan kaikkeni ja vielä vähän enemmän.

Pyrin olemaan parempi työntekijä joka päivä ja lyömään ennätyksiä eilistä minää vastaan, oli kyse sitten rutiinihommien suorittamisesta tai uusien haasteiden taklaamisesta. Muhun voi luottaa aina. Mä hoidan! Ja tunnistan kyllä nykyään myös omat jaksamisen rajat, puhumattakaan siitä, missä kohtaa oma perfektionismi alkaa mennä liian pitkälle. Osaan siis pitää huolta myös omasta työkyvystäni ja jaksamisestani, kiitos kysymästä.

Introverttina sitä tuppaa aina miettimään ja pohdiskelemaan asioita monelta eri kantilta ennen kuin laukoo suustaan mitään. Ajattelen asiat monesta eri perspektiivistä. Otan huomioon kokonaisuudet ja jään tarvittaessa viilaamaan yksityiskohtia niin kuin mun elämäni riippuisi siitä. Pidän kiinni aikatauluista, mitkä mulle on asetettu. Oon järjettömän hyvä muistamaan ja organisoimaan asioita. Pysyn viilipyttynä ongelmatilanteissakin ja nautin kaaosten taltuttamisesta.

Ja koska introvertit seuraa paljon sivusta yleistä meininkiä, siinä kehittyy myös taito noteerata asioita, joita ekstroverteimmat ja kovaäänisimmät eivät välttämättä pistä ollenkaan merkille sen kaiken aivoriihipallottelun keskellä.

Introverttina oppii lukemaan ihmisten kehonkieltä ja aistimaan sieltä asioita ns. rivien välistä. Ihmistuntemukseni on priimaa. Välttelen myös konflikteja viimeiseen asti, ja tulen todellakin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, jos se minusta on kiinni.

Introvertti ei todellakaan ole sama kuin ilkeä, totinen, kylmäsydäminen tai mystinen. Ottaa vaan oman aikansa, että oppii tutustumaan syvemmin. Yleensä introvertteja pidetään jopa ylimielisenä ensinäkemältä, mutta kuten oon yllä avannut, niin se ei oikeastaan voisi olla kauempana totuudesta. Introverttikin pitää ihmisistä ja haluaa ehdottomasti ansaita ihmisten luottamuksen.

Mua voisi kuvailla vähän kuin sipulina, jossa on monta kuorittavaa kerrosta päällä. Huolimatta siitä, kuinka monta kerrosta mun rennoimman minän päällä on kuorittavana, pystyn suoriutumaan työtehtävistäni vähintään yhtä hyvin, kuin puheliaimmat verkostoitujat.

Työnhakijana sitä välillä toivoisi, että rekrytoijat ottaisi joskus töihin muitakin kuin niitä ns. varmoja valintoja, joilta rupattelu luonnistuu automaattisesti. Kaikki eivät nauti huomion keskipisteenä olemisesta tai siitä, että pitää ”tehdä itsestään numero”, mutta se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö sitä luottaisi omaan ammattitaitoon tai olisi kykenevä suoriutumaan töistä. Sanotaan, että ”average guy beats the expert if the expert doesn’t show up”, ja tää taitaa työelämässä olla valitettavan totta.

Introvertista ei välttämättä välity ensivaikutelmalta ajatus reippaasta duracell-pupusta, mutta introvertit on sitäkin parempia kuuntelemaan ihmisiä ja tunnistamaan ihmisten tarpeita, omaksumaan uutta informaatiota ja hiomaan projektejaan huippuunsa ennen kuin tekevät mitään hätiköityjä päätöksiä.

Mä olen itseasiassa ihan helvetin hyvä työntekijä, kaikista sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä haasteista huolimatta. Ja sellaista palautetta olen saanut myös entisiltä työnantajiltani.

Sinä rekrytoija, entä jos joskus kääntäisitkin sen jokerikortin auki ja katsoisit, mihin se voi johtaa?

Sinua saattaisi kiinnostaa myös nämä